Laiskanpulskeaa lauantaita!

Menossa on lazy löördaag. Pojat katsovat olympialätkää ja minä surffailen mielikuva-aalloilla. Eilen olin duunikavereiden kanssa viihteellä ja siksi tänään ei voi urheilla. Sen sijaan teki kyllä mieli shoppailla, joten käväisin pikipäin tuossa "kartsalla". Tässä löydökset (kuulenko patologikaverini hymähdyksen?):

Ylemmässä kuvassa vasemmalla on Konjac Sponge, keskellä muka-nahkainen rannekoru ja oikealla uusin tulokas Maraboun Premium-suklaasarjaan, chilisuklaa. Kyllä se vähän jälkipotkua sai aikaan, mutta itse asiassa Fasun chilisuklaassa on miellyttävämpi maku.

Alemmassa kuvassa vaatteita Jäbälle. Lindexiltä löytyi alennushintaan eko-puuvillainen aluspaita (vasemmalla), ihanan punaiset plyyshiverkkarit (Jäbällä on noita pöksyjä varmaan viidet, kaikki erivärisiä) ja tosi päheet farkut. Citymarketista ostin vielä yksinkertaiset mustat sukkahousut. Jäbä on nimittäin sukkahousumiehiä. Jos häneltä kysyy, haluaako hän laittaa pitkät kalsarit vai sukkahousut, vastaus on varmasti sukkahousut, joten niitä sitten käytetään näin talvella. Sitä vaan ihmettelen, että minkä perkeleen takia (anteeksi voimasana) nuo aivan täysin tavalliset mustat sukkahousut on täytynyt nimetä TYTTÖJEN sukkahousuiksi. Oli siellä kaupassa POIKIENKIN sukkahousuja, mutta ne kaikki olivat äärimmäisen ruman värisiä, niinkuin poikain vaatteet yleensäkin. Argh, pääsin juuri lempiaiheeseeni. En vaan KERTAKAIKKIAAN pysty ymmärtämään, miksi poikien vaatteiden täytyy olla rumia ja miksi ylipäätään on pakko niin pakkomielteisesti erotella tyttöjen ja poikien vaatteet. Miksi on niin vähän neutraaleja vaatteita, jotka sopivat kummalle tahansa sukupuolelle? En vaan millään voi tajuta. Eikö TOSIAANKAAN yhtään poikalapsen äitiä ole töissä suunnittelemassa ketjuliikkeiden lastenvaatteita? Miksei beigeä ja vaaleansinistä väriä ole poikain vaatteissa kuin kokoon 92 asti? MITÄ HITTOA???

... Okei. Koitan rauhoittua.

Vähän vielä lisää noista yläkuvan ostoksista. Konjac Spongesta kerrotaan Saara Sarvaksen blogissa enemmän ja googlaamalla saatte halutessanne lisätietoja.

Kyseessä on 100-prosenttisen luonnollinen, konjac-kasvin juuresta tehty kasvojenpesusieni, joka pakkauksen mukaan kuorii hellävaraisesti samalla puhdistaen meikin tehokkaasti. Tuote on tarkoitettu erityisesti herkälle iholle ja se sopii myös silmänympärysten puhdistamiseen. Otan tämän nyt testaukseen ja palaan asiaan muutaman viikon päästä. Jos se toimii minun ihollani, niin halleluja. Ei ole nimittäin helpoin iho.

Minun spongeni on "For tired and devitalized skin". Tarjolla oli tämän sienen lisäksi muistaakseni kolme eri vaihtoehtoa: yksi kaikille ihotyypeille, yksi rasvaisen ihon versio ja yksi kuivalle iholle tarkoitettu. Aioin ensin ottaa tuon viimemainitun sienen, mutta päädyin kuitenkin lopulta tähän possunpunaiseen. Ostopaikka oli muuten Life-myymälä.

 

Lindexiltä ostin Jäbän vaatesetin lisäksi eurolla (1€!) tämän ihananvärisen tekonahkaisen rannekorun. Jäbä ehti jo purkaa korun kahteen osaan (tuleva insinöörikö???), mutta sain sen onneksi kasattua uudelleen. Väri on justiinsa nakutettu meikäläiselle, joten tuo tullee olemaan ranteessani jatkuvalla syötöllä.

Piti muuten oikeastaan kirjoittamani lukemisesta. Pikkutytöstä asti olen tykännyt hirveästi kirjoista. Opin lukemaan viisivuotiaana ja Viisikot, Neiti Etsivät ja Systrarna P:t tulivat pian tutuiksi. Kymmenen korvilla tutustuin Agatha Christien tuotantoon ja teininä Sidney Sheldonit olivat toooosi kuumottavia. Ns. sivistyskirjallisuus ei valitettavasti ole koskaan kiinnostanut enkä ole lukenut esimerkiksi Tuntematonta sotilasta tai Seitsemää veljestä ollenkaan. Uskon, että elämäni on ihan tarpeeksi laadukasta ilman "pakollisia" dostojevskejä ja mikawaltareita. Voih, mikä sivistymätön moukka, ajattelette. Ei se mitään. Tottahan se on, mutta ei vaivaa minua.

Nykyisin lukemiseni tuntuu olevan hieman sykäyksittäistä. Ajanpuutteen vuoksi en luonnollisestikaan ehdi lukea kovin paljon, mutta kun hyvä kirja on kädessä, niin muut hommat saavat kyllä väistyä. Nyt ajattelin vinkata teille yhdestä mahtavasta kirjasta, jonka juuri luin. Kyseessä on irlantilaisen kirjailijan Cecelia Ahernin Ihmemaa. En ole lukenut hänen kirjojaan aiemmin, mutta olen toki tietoinen hänen PS. I love you -kirjastaan, josta on tehty leffakin. Jostain syystä olen tuntenut hienoista vastenmielisyyttä enkä ole tuota kirjaa lukenut. Viimeksi kirjastossa käydessäni näin kuitenkin tämän Ihmemaa-kirjan hyllyssä ja enempiä ajattelematta nappasin sen mukaani samoin kuin Tuija Lehtisen Miss Seinäruusun. Lehtisen kirjan lukaisin ensimmäiseksi ja se oli "ihan jees". Tykkäsin joskus 20 vuotta sitten kovasti Lehtisen tyylistä, mutta nykyisin harvemmin innostun. Tämä kirja oli toki keskivertoa parempi ja kaiketi lukemisen arvoinen, mutta joku tuossa tyylissä nykyisin ärsyttää. Tarinoissa on ihan liikaa rönsyjä ja höpöhöpöjuttuja minun makuuni. Tunnustettakoon tässä kohtaa, että rakkaustarina on se, mikä minua yleensä kirjoissa kiinnostaa.

Pari iltaa sitten tartuin sitten Ihmemaa-kirjaan ja täytyy sanoa, että olen tosi vaikuttunut. En aio paljastaa juonta, mutta tiivistettynä kyse on kadonneista asioista ja ihmisistä ja toisaalta itsensä löytämisestä. Kirja tempaisi minut ihan totaalisesti mukaansa ja suorastaan ahmin sen parissa illassa. Viimeiset sata sivua luin tänä aamuna; kauhealla vauhdilla, koska halusin niin palavasti saada selville, miten tarina etenee. Juoni on ihan huikea ja voin suositella kirjaa täydestä sydämestäni niin naisille kuin miehillekin. Kirjan tunnelma on jollain lailla surumielinen, mutta loppua kohti enenevässä määrin varovaisen toiveikas. Ihan mahtava kirja, suosittelen todella lämpimästi!

Itse asiassa nyt tässä kirjoittaessani tuli mieleen eräs toinenkin kirja, jonka voisin tässä yhteydessä esitellä. Kyseessä on kirja, jonka olen lukenut muutaman kerran ja joka ikinen kerta olen itkenyt osapuilleen 75% lukuajasta. Tämä kirja vaan kertakaikkiaan osuu minua johonkin itkuhermoon. Kaiken lisäksi itku ei suinkaan ole mitään pientä kyynelten kihoamista silmäkulmaan, vaan nyrkinkokoisen palan ilmestymistä kurkkuun ja itkemistä silmät päästä. Ne, jotka minut tuntevat, tietävät, että ihoni ohuuden ja vaaleuden vuoksi itkeminen näkyy TO-DEL-LA selvästi; olen ihan karmaisevan punainen tuntikausia itkemisen jälkeen ja silmät turpoavat ihan hulluna. Todellakin kadehdin ihmisiä, jotka saattavat tirauttaa itkut ilman, että heidän kasvoillaan näkyy minuutin päästä yhtikäs mitään. Juu, not me.

Tämä kirja on nimeltään Paluu Kesäsaarelle ja sen on kirjoittanut Kristin Hannah. Saman kirjailijan muut kirjat ovat mukiinmeneviä, mutta eivät ainakaan minua ole koskettaneet lähimainkaan samoin kuin tämä kirja. Oijoi, nyt mulle tuli pakottava tunne lukea tämä kirja samantien. Kyynelehtimisiin!