torstai 16. toukokuuta 2013

Saisko poppareita, kiitos!

Meidän perheessä popcornilla on erityinen merkitys. Lapsuudenkodissani oli tapana tehdä poppareita suurinpiirtein kerran viikossa ja meillä oli erityinen punainen muovikippo niitä varten. Äiti teki popparit aina isossa teflonkattilassa ja niitä tuli koko saavillinen aivan täyteen. Minulla on tänäkin päivänä omassa kodissani ihan samanlainen kippo :-)


Naapuruston kaikki kakarat tiesivät meidän poppariperinteestä ja harva se viikko joku pimpotti ovikelloa poppareiden toivossa. Popcorneista tulee minulle aina jotenkin kovin nostalginen olo. Muistan senaikaisen kodin ihan älyttömän elävästi ja miten ahmittiin niitä hemmetin naksuja kilvan pikkuveljen kanssa.

Myöhemmin, kun muutin opiskelemaan Tampereelle, markkinoilla oli jo mikropopcorneja, ja  "manuaalipoppareiden" teko tuntui tietty ihan vanhanaikaiselta. Siinä kävi vähän samoin kuin esimerkiksi itse neulottujen neuleiden kanssa. Meillä kotona äiti neuloi meille aina kaikki villapaidat ja itsestä se tuntui tosi ärsyttävältä. Tuntui, että kaupasta ostettu olisi ollut aina paljon hienompi. Kavereiden puheista olen puolestani ymmärtänyt, että niissä perheissä, joissa ei koskaan tehty käsitöitä ja joissa vaatteet ostettiin aina kaupasta, tuollaista itse neulottua nuttua olisi sen sijaan arvostettu ihan toisella tapaa. Niin tai näin, tapanani oli koulusta tullessa usein poiketa matkan varrella olevaan kauppaan ostamaan mikropoppareita ja Omar-karkkeja. Niitä sitten mussutin vuorotellen - ai jai, mikä combo!!

Ympyrä on sulkeutunut, kun Natiainen on ihan hulluna poppareihin. On kuitenkin myönnettävä, että hän ei itse asiassa ole tainnut viiden vuoden aikana nähdä kertaakaan minun tekevän popcorneja kattilassa; lapsiperheessä aika on kortilla ja niinpä ollaan yleensä sorruttu mikroversioon. Täytyykin muuten laittaa itse tehdyt popcornit to-do-listalle. Eiköhän siinä Natiaisenkin leuka loksahda, kun näkee, miten poppareita OIKEASTI tehdään.

Muistan ensi kerran maistaneeni sokerisia poppareita Saksassa asuessani ja se oli kyllä karmaiseva kokemus. Yhtään paremmalta eivät maistu voinmakuiset popparitkaan. Kyllä juttu on niin, että suola on ainoa oikea popparimauste. Sain joskus hamassa menneisyydessä popparikoneen synttärilahjaksi, mutta vaikka se muuten oli ihan näppärä vekotin, koneella tehdyt popcornit olivat pelkkää styroxia. Siemenet nimittäin poksautettiin ihan yksinkertaisesti kuumalla ilmalla, joten kun valmistuksessa ei käytetty rasvaa ollenkaan, niin eihän niihin poppareihin tullut mitään tartuntapintaa, johon suola olisi voinut tarttua.


Nykyisin yritän vältellä poppareita viimeiseen asti; ne kun eivät oikein sovellu vhh-ruokavalioon. Sitä taivaallista tuoksua ei vaan kertakaikkiaan pysty vastustamaan....eikä sitä sormien rasvaisuutta ja suolaisia suupieliä...poppareilla tulee aina olemaan paikka minun sydämessäni (ja ruokakaapissa).

4 kommenttia:

  1. Mä teen popparit aina kattilassa. Meidän mikrossa on joku vika ja mikropopparit palaa aina. Muutama jyvä kerkee vaan poksahtaa ja heti nousee pussista savu :D
    Mutta ne kattilassa tehdyt onkin parempia.
    Mä löysin kaupasta vasta popparimausteita ja tykästyin tosi paljon! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi jee, mä en vaan kestä mitään mausteita! Muistan vieläkin tosi elävästi, kun vuonna 2000 Saksassa asuessani mentiin elokuviin ja salin ulkopuolella heitin kourallisen poppareita suuhuni - ja ne olivatkin sokerisia!!! OMG. Vieläkin värisyttää. Mut joo, onhan noi kattilapopparit niitä "aitoja". Ei tuu niin huono omatunto, kun syö niitä ;-)

      Poista
  2. Arvaapa, missä serkkulikka on elämänsä ekat ppparita maistanut: no teillä! Ne oli kaupasta valmiina tuotuja, ja niitä oli suuuuri säkillinen (ainaskin mun muistikuvissani...) teidän vaatehuoneen nurkassa. Ja miten ihanilta ne maistuivat! Sitä en muista, oliko sua silloin vielä kuin pilkkeenä isäsi silm'kulmassa, se oli Tikkurilassa muistaakseni. Olipa muuten hauska löytt'ä tää sun blogisi, FB:n kautta tietty. Aikamoinen velho olet ompelemaankin, kun tuollaisen nahkalaukun tempaisit
    .

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kiitos, ihan mukavasti on tämä bloggailu lähtenyt käyntiin. Minun elinaikanani en muista meillä ikinä olleen kaupasta ostettuja poppareita (siis lapsuudenkodissa), joten tuon on täytynyt olla ennen mun syntymää...mut ehkä et itsekään ollut kovin vanha, joten saattaapi olla, ettei se popparisäkkikään ihan jätti ollut ;-)

      Poista